Olen tämän talvikauden aikana löytänyt yksin olon aivan uudella ja ihanalla tavalla. Tähän asti olen ollut erittäin sosiaalinen eläin ja rytmi on ollut aika kiivasta. Yksin oleminen ei ole ollut kovin ihanaa, vaikka toisaalta olen aina rakastanut tiettyjä yksinäisiä hetkiä, kuten kävelyitä tai leffakäyntejä omassa seurassa. Mutta joku kaipuu muita ihmisiä kohtaan on ollut koko ajan osa minua. Nyt elämä on rauhoittunut toden teolla! Johtuu varmaan osin ainakin iästä, ettei näin kolmekymppisenä jaksa enää samaa kiivasta tahtia. Itseasiassa voin huonosti jos kiirettä on liikaa ja pään sisäisen terveyden kannalta on hyvä, että tahti on löysä. Tämän oivalluksen lisäksi olen löytänyt myös yksinolon ihanuuden! Koko viime syksy ja alkuvuosi on mennyt suurelta osin niin, että töiden jälkeen olen linnoittautunut asuntooni ja nauttinut siitä, että saan olla omassa seurassani teetä nauttien. Tästä rituaalista on tullut minulle niin tärkeä, että oi vitsit sitä oloa jos semmoinen iltarutiini jää väliin. Ajattelen usein, että joku muu ihminen rikkoisi pahasti tämän harmonian, jota koen omassa ihanassa illassani. Näihin teehetkiin on kuulunut usein myös leffojen katselua. Aiemmin tykkäsin katsella ehkä hieman "vaihtoehtoisisa" leffoja enkä voinut sietää varsinkaan mitään draamakomedioita. Mutta nyt iltani ovat täyttyneet yhä useammin niistä tarinoista, joissa seikkailee yleensä kolmekymppinen nainen ihmissuhdeviidakossa. Enkä ole enää ollenkaan sitä mieltä, että se kaikki on yhtä tyhjää hömppää! Nuo naishahmot ovat olleet minulle tosi voimauttavia ja niiden kautta on mahtavaa saada nauraa samalla itselleen ja omille toilailuilleen, ne toilailut kun ovat merkittävä osa niitä leffoja. Chick lit on löytänyt minut!Ja tunnustan, itkin valehtelematta lähes koko P.S I love youn ajan. Silloin kun en nauranut. Viimeksi sellaista nauruitkuhysteriaa on tullut koettua varmaan teini-iässä